Hautakirjoitus vakoojalle
Jalava 1987 - Matahari 2
Epitaph for a Spy 1938
”Amblerin vakoiluklassikko vuodelta 1938. Ranskan turvallisuuspoliisi pidättää kansalaisuuksettoman pakolaisen vakoilusta epäiltynä. Vapautuakseen syytteestä on hänen itse osoitettava oikea vakooja lomahotellin kansainvälisestä vierasjoukosta. Löytääkö hän syyllisen ajoissa? Vakoilukirjallisuuden kiistämättömän mestarin Eric Amblerin ennen suomentamaton romaani toista maailmansotaa edeltävästä Ranskasta, jossa lähenevän suursodan pilvet ovat kasaantumassa taivaalle.”
Tämä on mukava kirja heppulista, joka vastoin tahtoaan joutuu pelinappulaksi. Päähenkilöä ei kuvata supersankariksi vaan hän käyttäytyy tavallisen ihmisen tavoin. Tarinaan on saatu sekä jännitystä että mukavaa huumoria.
Tässä katkelma hupaisasta kohtauksesta, jossa lomahotellin vieraat äityvät sanasotaan:
”Tämä mies on kansainvälisen tason kiusankappale. Jonkun pitäisi sanoa hänelle suorat sanat”
Nyt oli Roux kuitenkin saanut puhekykynsä takaisin ja syyti loukkauksia kaikille yhteensä ja jokaiselle erikseen. "Senkin apinat!"
Duclosin tyyneys oli äkkiä tiessään. Hän ryntäsi keskelle kuuminta taistelua. "Senkin impotentti pukki!" hän tiuskaisi. Mademoiselle Martin alkoi kirkua. Raivostunut Roux keskitti huomionsa vielä kerran viholliseensa. "Senkin kuppatautinen kameli!" hän sätti.
"Iljettävä idiootti!" monsieur Duclos äyskäisi.
Roux nuoli huuliaan ja nieleskeli. Luulin hetken, että hänet oli lyöty. Sitten näin hänen kokoavan itsensä coup de gracea varten. Hänen huulensa alkoivat liikkua. Hän veti syvään henkeä. Sitten, sekunnin murto-osan hiljaisuuden jälkeen, Roux sinkosi sanan suoraan päin Duclosin naamaa. "Bolshevikki!" Joissakin olosuhteissa melkein mikä tahansa poliittisia tai uskonnollisia merkityksiä sisältävä sana on verinen loukkaus. Muslimipappien kokouksessa sanalla ’kristitty’ voi epäilemättä olla tuhoisat seuraukset. Venäläisten emigranttien kokouksessa sanaa ’bolshevikki’ pidettäisiin varmaan silmittömänä solvauksena. Mutta tämä ei ollut venäläisten emigranttien kokous.
Kukaan ei päästänyt vähään aikaan ääntäkään. Sitten joku alkoi kikattaa. Se oli luullakseni Mary Skelton. Se riitti. Purskahdimme nauruun. Monsieur Duclos katsahti ymmällään ympärilleen, mutta onnistui sitten vakuuttavasti yhtymään nauruun…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti